Ivalon helluntaiseurakunnan synty

Etelä-Suomessa eri seurakuntien keskelle levinneet Pyhän Hengen ilmiöt synnyttivät 1900-luvun alussa helluntailiikkeen. Ensimmäisinä helluntaiherätyksen saarnamiehinä Ivaloon saapuivat 1935 Otto Koivukangas ja Jorma Alopeus. He kävivät saarnamatkoillaan Liinahamarissa asti. Miehet pitivät kokouksia Akujärvellä Filppus Marttilan talossa, joka pian vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa tuli uskoon. Ivalon helluntaiseurakunnan historia voidaan laskea alkaneen tästä. Vuosi oli 1936.

Marttilan perhe kävi kasteella 31.7.1949 Ivalojoessa. Samassa tilaisuudessa kastettiin yhteensä neljätoista uskovaa, ja heidät liitettiin silloiseen lähimpään seurakuntaan, joka löytyi Kemistä. Muutamia muita Ivalon uskovia kastettiin jo tätä ennen muualla. Varsinainen mediatapahtuma oli kastetilaisuus 30.8.1947, jolloin muiden muassa lupaava hiihtäjälahjakkuus Uuno Kyrö kastettiin.

Ensimmäiset naisevankelistat saapuivat pohjoiselle työsaralleen Ivaloon 1938. Alkuaikojen evankelistoihin kuuluivat mmm. Sirkka Tietäväinen (nyk. Aro). Aro kirjoitti myöhemmin evankelistavuosistaan kirjan Jumalan kylät.

”Kaksi suurta peräkkäin olevaa huonetta tupaten täynnä kansaa. Lappalaisia, rajavartioston miehiä ja muita kyläläisiä! Mikä ilo puhua, mikä ilo laulaa!”, hän kuvailee kirjassaan kokoustunnelmaa Utsjoella.

Pisimmän päivätyön evankelistana teki Ivalon oma kasvatti Ida Kyrö. Idan koti palveli myös kokouspaikkana, sekä saarnaajien ja evankelistojen majapaikkana. Uskovien joukon kasvaessa rakennettiin talkoovoimin saman mökin jatkoksi niin kutsuttu Pikku-Saalem.

Nokikokouksia ja kultahippuja

1940-luvulla alkoivat lapset ja nuoret omasta halustaan kokoontua useitakin kertoja viikossa Pottuperällä mustassa korsusaunassa rukouskokouksiin, kun omaa kokoustilaa ei tuolloin vielä ollut. 1950-luvulla toimi useita seurakunnan veljiä puhujina oman toimensa ohella.

Kokousmatkoilla kuljettiin rantoja pitkin kävellen Koppeloon, kun tietä ei vielä ollut. Talvella päästiin sentään jäätä myöten potkukelkoilla ja hiihtäen, joskus jopa hevoskyydilläkin. Mitä enemmän papit, lestadiolaissaarnaajat ja seurakuntasisaret varoittelivat uuden opin tuojista, sitä kiehtovampia näiden kokoukset ihmisten mielestä olivat.

Heti sodan jälkeen ja vielä 1950-luvun alussa vaikutti paljon miehiä koonnut Lemmenjoen kultaryntäys. Se oli useimmille pettymys, mutta muutamia onnistikin. Eräs sellainen oli ”uskovaisten porukka”, johon kuului mm. Vilho Makkonen. Makkoset ostivat tontin Inarista, jossa he olivat niin maallisessa kuin hengellisessäkin työssä aktiivisesti 1950-1958. He olivat kokeneet Jumalan kutsuvan heitä Inariin, Helvin kotikylään. Helvi piti parturiliikettä ja Vilho kulki savotoilla, kunnes hänet siunattiin evankeliumin työhön 1956. Niinä vuosina uskoon tulleet perustivat Inariin oman rukouspiirin.

Oma seurakunta perustetaan

Uskovien joukon kasvaessa tuli ajankohtaiseksi perustaa Ivaloon oma helluntaiseurakunta 1951. Uutta seurakuntaa perustamassa oli yhteensä kolmekymmentäkaksi uskovaa. Omat kokoontumistilat nuorella seurakunnalla jo olikin.

Kokouksia pidettiin Ivalon lisäksi Akujärvellä ja Koppelossa. Kahviloissa ja savotoilla myös vierailtiin laulamassa ja jakamassa lentolehtisiä. Kesäisten telttajuhlien pito aloitettiin 1952. Paikka oli Ivalossa Petsamon tien varressa. Juhlien aikana pidettiin myös kastetilaisuuksia. Kesäjuhlille saavuttiin matkojen päästä sivukyliltäkin, ja monesti tuliaisina seurakunnan emännille oli omia tuotteita, juustoa, kermaa tai maitoa. Sisko Ylikörkkö muistelee äitinsä keitelleen kokouspaikalla muuripadassa herne- ja lihakeittoa, jota sivullisetkin kävivät ostamassa omiin astioihinsa.

Telttajuhlat päättyivät perinteeksi muodostuneeseen yhteislauluun Ivalojokitörmällä. Yli koko Ivalon kylän kajahti silloin riemullisesti: ”Kun me yhdymme kerran, mikä riemu silloin täyttää taivaan, maan…”

Seurakunnan ensimmäisessä vuosikokouksessa 17.2.1952 todettiin mukaan tulleen neljätoista uutta jäsentä. 1952 saapuivat nuoret evankelistat Aila Astren (nyk. Nivasalo) ja Irja Lehkonen postiautolla Kaamaseen, josta saamansa näyn innoittamana jatkoivat hiihtäen Sevettijärveä kohti. Naiset kiersivät talvella 1952 Sevetin alueen kaikki talot. Jollakin hiihtomatkoistaan he eksyivät erämaissa, mutta valoilmiön johdattamina löysivät asutulle laavulle ja pelastuivat paleltumasta.

Asioiden käsittelyn helpottamiseksi ja raamatullisen seurakuntajärjestyksen aikaansaamiseksi perustettiin Ivalon Saalem-seurakuntaan 1953 vanhimmisto. Käytännön asioiden vuoksi seurakunta päätti perustaa myös Ivalon Rukoushuoneyhdistyksen, joka toteutuikin 1955.

Saarnaajakysymys tuli seurakunnan kasvaessa vähitellen ajankohtaiseksi. Paikka täytettiin 1958, kun Viktor Martiskainen muutti Ivaloon. Uuden rukoushuoneen vihkiäisiä nykyiselle paikalleen päästiin viettämään 29.7.1962. Vajaa viisi vuotta myöhemmin helmikuisena sunnuntaiaamuna heräsivät ivalolaiset tulen loimotukseen, kun Saalem-rukoushuone oli ilmeisesti sähkövian takia roihahtanut ilmiliekkiin. Uutta rukoushuonetta päätettiin alkaa rakentaa välittömästi samalle paikalle. Uuden, nykyisen rukoushuoneen vihkiäisiä vietettiin jo pitkäperjantaina 1968.

Vuosikymmenten mittaan Ivalon helluntaiseurakunta on kasvanut yli satajäseniseksi. Pyhäkoulu-, kerho- ja nuorisotyötä on tehty, lähetyssaarnaajia lähetetty eri puolille maailmaa, kuoro, bändit ja lauluryhmät ovat konsertoineet rukoushuoneella ja sen ulkopuolella. Myyjäisiä, Kalotti-konferensseja, naisten- ja miesteniltoja on järjestetty, sekä alkoholisteja tuettu raitistumisessa Köörileireillä Ukontuvalla. Venäjän lapsia ja vankeja on muistettu monin tavoin.

Talkoohenki näkyy muun muassa Ukontuvan –leirikeskuksen rakentamisena ja huoltamisena. Suomen pohjoisin helluntaiseurakunta on lämmin ja aktiivinen hengellinen koti, kuin perhe, jonka keskelle voi tulla iloineen ja suruineen.